Kymmenettuhannet suomalaiset tekevät työtä palkatta

Kymmenettuhannet suomalaiset tekevät työtä palkatta, tukien menettämisen uhalla. Sitä kutsutaan kuntouttavaksi työtoiminnaksi.

Ilmaiseksi tehtävä pakkotyö voi olla lähes mitä tahansa: puuduttavaa liukuhihnalla raatamista tai vaativia esimiestehtäviä. Oikeaan palkkatyöhön se johtaa ani harvoin. Yleensä aktivointijaksot vain seuraavat toisiaan ja toiveet työllistymisestä katoavat. Kunnille kuntouttava työtoiminta on keino saada ilmaista työvoimaa ja säästää rahaa.

AAMUKAHDEKSALTA PÄIVI on jo kirjastossa.
Ensimmäiset tunnit hän hyllyttää. Se on ihan mieluisaa, vaikkakin hiukan yksitoikkoista. Sen jälkeen Päivi muovittaa ja korjaa kirjoja. Siinä on enemmän vaihtelua: joskus vaikkapa lemmikkieläin on purrut kirjan hajalle ja se pitää korjata.
Eniten Päivi nauttii satutuntien ja muiden tapahtumien järjestämisestä. Sellaista hän tekisi mielellään työkseenkin. Päivi on työtön, mutta hänen on silti mentävä aamuisin kirjastolle. Muuten hänen työttömyystukensa katkaistaan. Päivi tekee kirjastossa aivan samoja töitä kuin kollegansa, mutta hänelle ei makseta palkkaa eikä hänelle kerry lomia eikä eläkettä. Hän ei syö lounasruokalassa, koska siellä lounas maksaa yhdeksän euroa – tismalleen saman verran kuin hänelle maksetaan päivässä niin sanottua kulukorvausta. Nuo yhdeksän euroa on kaikki, mitä hän työstään saa työttömyystuen lisäksi.
Tuhansien suomalaisten pitkäaikaistyöttömien tavoin Päivi on ”kuntouttavassa työtoiminnassa”. Lain mukaan kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus on ”parantaa henkilön elämänhallintaa sekä luoda edellytyksiä työllistymiselle”.
On selvää, että Päivi ei ole minkäänlaisen kuntoutuksen tarpeessa eikä hänellä ole elämänhallintaongelmia; hän on täysin työkykyinen, vilkas ja puhelias nainen. Vapaa-ajallaan hän lukee englanninkielistä kirjallisuutta. (Päivi ei halua esiintyä oikealla nimellään haitallisten seuraamusten pelossa.)
Päivi on tehnyt palkatonta työtä ennenkin.
Yhdessä vanhusten ryhmäkodissa Päivi vastasi vanhusten kuntoutuksesta, vaikka oli itsekin viranomaisten papereissa kuntoutuja. Työ oli raskasta, eikä siihen perehdytetty. Päiville ei opetettu nostotekniikoita, mikä aiheutti vaaratilanteita: kerran pyörätuolilla liikkuvaa vanhusta vessaan auttaessa molemmat olivat kaatua.
Kun ryhmäkoti sai toisen – myös kuntouttavassa työtoiminnassa olevan – työntekijän, Päivi siirrettiin vaativampiin tehtäviin.
Hän oli päävastuussa vanhusten liikunnasta ja sai myös oman kuntoutettavan, Matin. Matin mahdollinen kotiinpääsy oli kuntoutumisesta kiinni, ja Päivi taas oli vastuussa siitä, että mies liikkui säännöllisesti. Matti inhosi liikuntaa.
Vastuullisten tehtävien ja oman aseman yhdistelmä vaivasi Päiviä. Lisäksi oli selvää, ettei työ johtaisi ikinä työpaikkaan. Päivi oli nimittäin aiemmin hakenut lähihoitajakoulutukseen ja hänet oli todettu soveltumattomaksi alalle. (Hän arvelee, että syynä voivat olla selkäongelmat tai diagnosoitu paniikkihäiriö, joka on nyt Päivin mukaan täysin hallinnassa.) Soveltumattomuus ei kuitenkaan muodostanut estettä vanhusten hoitamiselle palkatta.
Kerran Päivi sai pestin eräässä yhteiskunnallista työtä tekevästä suuresta ja tunnetusta yhdistyksestä, jossa hän oli toiminut aiemmin vapaaehtoisena. (Päivin pyynnöstä yhdistystä ei nimetä tässä, mutta Long Play on varmistanut, että Päivi on työskennellyt siellä niissä tehtävissä, joista kertoo.)
Hän sai tehtäväkseen erään uuden toimintamuodon aloittamisen ja vastasi sen johtamisesta muutaman vuoden ajan. Työ oli vastuullista, ja siitä sai kiitosta; paikallislehteen tehtiin juttuja. Kuvissa Päivi näyttää iloiselta ja ylpeältä.
Mutta Päivin sopimuksessa luki, että hänet oli työllistetty aivan muihin tehtäviin. Kun pesti loppui, hän ei koskaan saanut tehtäviään vastaavaa työtodistusta. Päivi arvelee sen johtuvan siitä, ettei työnantaja voinut virallisissa papereissa myöntää, että kouluttamaton ja työtön ihminen oli vetänyt vastuullista projektia ja toiminut käytännössä esimiehenä, vaikka oli itse kuntouttavassa työtoiminnassa.
Tuosta pestistä on nyt melkein kaksi vuotta, mutta asia kalvaa yhä. Järjestö oli Päiville tärkeä. Hän oli ihaillut sen työtä ja kokenut tekevänsä itsekin jotain merkityksellistä. Päivin lähdettyä hänen tilalleen palkattiin koulutettu ihminen oikeaan työsuhteeseen. Nyt toiminta jatkuu ikään kuin Päiviä ei olisi koskaan ollutkaan, mikä tuntuu kipeältä.
”Olen yrittänyt sitä jäsentää päässäni, että he ovat he, minä olen minä, me emme ole enää me. Se ei liity minuun enää. Aina minä kuitenkin yritän olla neutraali. Kehun muille ihmisille, että hyvää työtähän me teemme… Niin, siis he tekevät.”

Lähde: http://longplay.fi/single/ilmaista-tyota-tarjolla

TYÖTTÖMÄT YHÄ KYYKYMPÄÄN

Työministeriössä on suunnitteilla ”uudistus”, jossa edellytetään työttömien käyvän kehityskeskustelua kolmen kuukauden välein työvoimatoimistossa. Muutos ei vaatisi uutta lakia, mutta moni ministeri on aiemminkin pyrkinyt saamaan ”Eskon puumerkin” johonkin säädökseen toimikaudellaan. Uudistuksen selkein vaikutus lienee se, että työtön joka katsoo kutsun työvoimatoimistoon olevan perusteeton, saa uuden lain myötä niskuroinnista rangaistuksen eli menettää oikeu-den työttömyysturvaan.

Ne työttömät, jotka ovat turhaan yrittäneet etsiä työpaikka itselleen, ja joihin suurin osa työttömistä kuuluu, saattavat jopa loukkaantua ja se voi vähentää innostusta työnhakuponnistelujen jatkamiseen.

Kolmas vaikutus on työvoimavirkailijoiden määrän voimakas kasvu. Jos oletetaan virkailijan suorittavan seitsemän kehittämiskeskustelua päivässä yli vuoden työttömänä olleiden kohdalta, niin tehtävään kuluisi noin 3 400 työvuotta. Alle vuoden työttömien kohdalta todennäköisesti riittäisi keskimäärin kaksi kehittämiskeskustelua vuodessa, mikä vaatisi toiset 3 400 henkilötyövuotta. Kun tähän summaan lasketaan vuosi- ja sairaslomat sekä koulutuksen tarvittava aika, löytyisi siitä se 10 000 uutta työpaikkaa mitä hallitus tavoittelee.

Neljäntenä olisi kustannusten nousu. Todennäköisesti tehtävästä ei selvittäisi palkkaamalla lisää virkailijoita, vaan jouduttaisiin turvautumaan konsulttien apuun. Kun ulkopuolisen työvoiman päätöksillä ei olisi virkavastuuta, miten kävisi työttömän jo nyt heikolle oikeusturvalle?

Aikoinaan yritimme saada puretuksi tällaista turhaa byrokratiaa esittäessämme, että jokainen työvoimahallinnon työnhakijaan kohdistama toimenpide tulisi olla askel kohti työllistymistä. Tämä esityksemme tyrmättiin.

Lähde: http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3602751-tyottomat-yha-kyykympaan

 

ILMIANNA ILMAISTYÖ

Osmo Soininvaara pohti Suomen Kuvalehden viime viikon numerossa matalapalkkatyötä. Soininvaaran viesti oli, että koska markkinataloudessa yritykset eivät voi maksaa työstä enemmän kuin se tuottaa ja koska kukaan ei halua Suomeen työssä käyvien köyhien alaluokkaa, matalatuottoista työtä on subventoitava.

Tekisi mieli kysyä, missä maailmassa Soininvaara elää. Meillähän on jo työssä käyvien köyhien luokka. Ja meillä on jo myös ilmaista pakkotyötä tekevien luokka.

”Käynnissä on iso matalapalkka-alojen alasajo. Jo nyt on paljon ihmisiä, jotka ovat oikeasti tyytyväisiä siihen, että saavat rahaa yhdeksän euroa päivältä”, toteaa puolestaan pakkotyöllistettyjen asiaa ajavan Tasavallan Harjoittelija ja Tukityöllistetyt -yhdistyksen (THT:n) tiedottaja Sirpa Ahola-Laurila Long Playlle. Sen uusin artikkeli Ilmaista työtä tarjolla käsittelee kuntouttavaa työtoimintaa.

Suomessa on siirrytty jo varsin laajasti palkattomaan pakkotyöhön. Long Play kertoo, että viime vuonna 70 000 ihmistä teki töitä ilman palkkaa, työttömyysturvansa menettämisen uhalla. Heistä 27 000 oli kuntouttavassa työtoiminnassa ja loput niin sanotussa työkokeilussa. Kuntouttavaan työtoimintaan voi joutua, jos on ollut yli 300 päivää työttömänä. Kieltäytymisestä seuraa työttömyysturvan leikkaus ja rajut leikkaukset myös toimeentulotukeen.

Long Playn ansiokas kirjoitus valottaa ilmiötä laajasti. Se esittelee erilaisia yhdistyksiä, säätiöitä ja kuntia, joille kuntouttava työtoiminta tarjoaa keinon työvoiman häikäilemättömään hyväksikäyttöön. Toimittajat Anu Silfverberg ja Reetta Nousiainen ovat keränneet palkatonta työtä tehneiden ihmisten tarinoita eri puolilta maata.

Niiden lukeminen havahduttaa. Toiminnan sisältö, merkitys ja sen seuraukset työttömille läpivalaistaan. Jo 2000-luvun alussa käynnistyneen pakkotyön ongelmiin on kyllä yritetty
puuttua, mutta toistaiseksi tuloksettomasti.

Kuntouttavaa työtoimintaa tekevät ovat pääsääntöisesti työkykyisiä ihmisiä, joiden mahdollisuudet työllistyä oikeilla työmarkkinoilla itse asiassa heikkenevät kuntouttavan työtoiminnan kautta, koska kyseinen toiminta mielletään yleisesti vajaakykyisille tarkoitetuksi.

Työnteon yleisestä tärkeydestä ihmiselle kertoo se, että kaikesta huolimatta peräti 80 prosenttia vuonna 2010 tehdyn kyselytutkimuksen vastaajista piti tekemäänsä kuntouttavaa työtoimintaa hyvänä ratkaisuna itselleen, koska se toi arkeen rutiineja ja säännöllisyyttä. Näin siis siitä huolimatta, että työstä maksettiin päivässä se yhdeksän euroa. Ja vaikka heille ei yleensä järjestetä terveyshuoltoa kuten sille vieressä samaa työtä täydellä palkalla tekevälle.

Vuodesta 2006 lähtien kunnat ovat joutuneet maksamaan puolet pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuesta. Maksun voi välttää järjestämällä työttömän kuntouttavaan työtoimintaan. Näin kunnat ovatkin tehneet. Tällaisia organisaatioita on jo yli 300, ja osa niistä on perustettu vain tätä tarkoitusta varten.

Yritykset eivät voi teettää kuntouttavaa työtoimintaa, mutta aliurakoilla hyöty usein ulotetaan sinnekin.

Britanniassa voi ilmiantaa ilmaistyötä hyödyntäviä yrityksiä Boycott Workfare -liikkeen verkkosivuille. Olisikohan Suomessa syytä käynnistää samanlainen ilmiantosivusto?

Lähde: http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3602096-ilmianna-ilmaistyo

ONKO MEILLÄ ENÄÄ TYÖVOIMAPOLITIIKKAA?

Syksyn aikana hallituksen pitäisi löytää keinot, joilla estettäisiin ennätystasolle nousseen työttömyyden muuttuminen rakenteelliseksi. Miten tähän tilanteeseen on tultu? Millaisista keinoista tässä puhutaan?

Vaikutelmaksi viimeisten kuukausien keskustelusta on jäänyt, että hallituksen työvoimapolitiikalle asettamat tavoitteet ovat yksi juttu, ja hallituksen työvoimapolitiikan tuottamat tulokset toinen juttu. Ja että näin saa olla jatkossakin.

Kysymys siitä, onko harjoitetulla työvoimapolitiikalla enää työvoimapoliittisia perusteita, ei nouse esille. Vaikka juuri siitä pitäisi keskustella.

Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen hallitusten aikana kehitelty työvoimapolitiikka on tullut tiensä päähän.

Havainnollistan ongelmaa oheiselle kuviolla, jossa työvoimapolitiikan toimivuutta on arvioitu hallituskausittain jaksolla 1995–2015. Kuvio näyttää kuinka suuri osa työttömyysjaksoista on kunakin vuonna päättynyt työllistymisiin, työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin tai työvoiman ulkopuolelle.

Vuonna 1995 tavoitteeksi asetettiin työttömyyden puolittaminen, Paavo Lipposen ensimmäisen ja toisen hallituksen vetovastuulla. Ja tulosta syntyi, ainakin aluksi. Työttömyyttä ei tosin koskaan puolitettu, vaikka talous kasvoikin. Mutta 1990-luvun laman aikana syntynyt pitkäaikaistyöttömyys saatiin lopulta aisoihin.

Kiitos siitä kuuluu vuoden 1987 työllisyyslakia mukailevalle työvoimapolitiikalle, jonka
ensisijaisia kohderyhmiä olivat nuoret ja pitkäaikaistyöttömät. Valtaosa työvoimapolitiikan järeistä toimista, kuten työllistämisestä työllistämistuella ja työvoimapoliittinen koulutus, meni juuri näille ryhmille.

Mutta muutos oli jo tulossa.

 

Vuonna 1998, työministeri Liisa Jaakonsaaren valmisteluvastuulla, päätettiin ”Suomen mallista”. Ministeri itse luonnehti sitä syvenevän palvelun malliksi. Mutta sitä se ei todellakaan ollut. Käytännössä yhä suurempi osa toimenpiteistä suunnattiin juuri työttömiksi jääneille, pitkäaikaistyöttömien kustannuksella.

Ja aluksi, silloin kun talous vielä kasvoi, homma näytti toimivan tälläkin sabluunalla. Vuonna 2003, kunMatti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti, 59 prosenttia työttömyysjaksoista päättyi työllistymiseen. Mutta sen jälkeen kehitys otti uuden suunnan: työllistyneiden osuus kääntyi pysyvään laskuun.

Mutta ”varhaisen puuttumisen periaatetta” työvoimapolitiikan huonot tulokset eivät ole koskaan uhanneet. Pikemminkin päinvastoin. Jyrki Kataisen hallituksen aloittaessa vuonna 2011, enää viidesosa työllistymistä tukevista toimista meni pitkäaikaistyöttömille.

Neljä viidestä pitkäaikaistyöttömästä oli tuuliajolla.

Työministeri Lauri Ihalaisen johdolla tätä ongelmaa yritettiin kyllä korjata erilaisilla kokeilu- ja kuntoutustoimenpiteillä, jotka oheisessa kuviossa on sisällytetty ryhmään muu syy. Miksi sinne? Siksi että ei niitä työvoimapolitiikan perinteisiin keinoihin, kuten loppumassa olevaan tukityöllistämiseen, voi sisällyttää.

Kokeiluilta ja valmennuksilta puutuu selkeä kohdejoukko: niitä voidaan osoittaa nuorille, iäkkäille, juuri työttömiksi jääneille ja pitkäaikaistyöttömille. Sisällöllisesti kuntouttavaa työtoimintaa ja sen kehittämistä ohjaa sosiaaliministeriö ja omaehtoisia opintoja opetusministeriö.

Tutkimuksen puutteen vuoksi niiden vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Mutta toki oheisesta kuviostakin voi nähdä, että nämä uudet temput eivät työllistä: vuonna 2015 enää 43 prosenttia työttömyysjaksoista päättyi työllistymiseen. Virta työvoiman ulkopuolelle, sekä suoraan että välillisesti, on jo likimain samaa luokkaa.

Mutta silti ne kaikki sisällytetään työvoimapolitiikan tehokkuutta mittaavaan aktivointiasteeseen. Ilman näitä uusia toimenpiteitä aktivointiaste, toimenpiteissä olevien määrä suhteessa työttömiin työnhakijoihin, olisi 20 prosentin tasolla – noin 15 prosenttiyksikköä virallista lukua pienempi.

On vaikea sanoa, kuka tästä sumutuksesta viime kädessä hyötyy. Jos tavoitteena nimittäin edelleen on työllisyysasteen nosto, niin se tavoite ei varmasti toteudu niin kauan kun työvoimapolitiikka ohjaa pikemminkin ulos työvoimasta kuin takaisin työn ääreen.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Olisi tunnustettava, että Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen hallitusten aikana kehitelty työvoimapolitiikka on tullut tiensä päähän: se ei enää aktivoi, se ei enää työllistä. Jotta se aktivoisi ja työllistäisi, työvoimapolitiikan perusteet olisi mietittävä kokonaan uusiksi.

En tosin itsekään osaa sanoa, missä uudistuksen rajat käytännössä kulkisivat. Mutta näpertely mahdollisesti noin 10 000 ihmistä työllistävän paketin kanssa ei tuo toivottua muutosta. Kuten ei sekään, että työvoimapolitiikka typistetään työnvälitykseksi, joka sitten yksityistetään.

On johtopäätösten aika.

Lähde: http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3602281-onko-meilla-enaa-tyovoimapolitiikkaa

Advertisements

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s